Nuts Hetta-Pallas

Jo viime kesänä oli tarkoitus juosta tämä matka, mutta tuli korona ja skabat siirtyivät tähän vuoteen. Vaarojen maratonin 2019 jälkeen olen treenannut poluilla oikeasti enemmän ja viime kesälle olisikin ollut hyvä treeniputki alla. Heinäkuussa -20 tuli talopaketti ja juoksukilometrit vähenivät. Esimerkiksi loka-marraskuussa kirjasin alle 10km juoksua, toki molempina kuukausina poljin töihin 300km/kk. Vähitellen joulun tienoilla aloin saamaan juoksuja alle ja maalis-kesäkuu välillä kilsoja kertyi 567 niin poluilla kuin asfaltillakin. 

Hetta-Pallaksen 66km lähtö tapahtui perjantaina 12.00. Ensimmäiset noin 12km juostiin asfaltilla ja hiekkatiellä, eli meno oli helppoa ja rentoa. Eka huolto oli tuon pätkän jälkeen, siellä otin lisää vettä reppuun sekä nautiskelin sipsejä ja suolakurkkuja. Huollon jälkeen alettiin nousta kohti Pyhäkeroa. Reitti oli tuttu edellisviikon pyöräreissulta, joten tiesin mitä odottaa. Pyhäkeron huiputus meni mukavasti ja sen jälkeen alkoi pitkä, sopivan loiva laskuosuus kohti Sioskurua. Pystyin juoksemaan rennon letkeästi koko alamäen. 

Sioskurusta noustiin Siosvaaraan ja lähdettiin laskeutumaan kohti Tappuria ja Ketomellan huoltoa. Kaarremaraston jälkeen alkoi tylsin, tasaisin ja henkisesti uuvuttavin pätkä kohti Ketomellaa. Siinä oli myös ns. kolmen kympinkriisi, kaikki ärsytti ja kaksi kertaa löin varpaani kaatuen sammaleen sekaan. Onneksi huollon jälkeen elämä helpottui. 

Hietajärven parkkipaikalta Pahakuruun oli myöskin tuttua reittiä edellisviikon pyöräreissulta. Siinä aloin jo odottelemaan seuraavan tavoitteen eli maratonin täyttymistä. Kilometrit kuluivat taasen huomattavasti mukavammin, kun maastonmuodoissa oli vaihtelevuutta! Hannukurun jälkeen Suastunturiin noustessa maraton tuli täyteen (aika 5.20 tienoilla) ja astuttiin ultrajuoksun maailmaan. Ultrajuoksu ja täyden matkan triathlon ovat asioita, joissa ei ole järkeä. Molempien viehätyksenä kuitenkin on se, että näkee mihin oma kroppa pystyy.

Suastunturin jälkeen laskeuduttiin kurun pohjalle. Oikeassa polvessa, siinä jonka Vaaroilla 2019 loukkasin, oli tuntemuksia laskun aikana. Kurun pohjalta alkoi pitkä taival kohti Lumikeron huippua. Stravapätkän mukaan tämä rapian kahden kilometrin nousu oli 12.6%, joten ei ihmekkään kun tuntui! Jalat tuntuivat jäykiltä ja tuuli jäykisti niitä entisestään nousun aikana. 

Lumikuruun laskeutuminen olikin sitten haastava osuus. Jalat olivat jäykät, polvessa oli tuntemuksia ja sekös pisti ärsyttämään. Myös veden vähyys mietitytti, mutta muistelin, että pian pitäisi olla vedenottomahdollisuus. Vuontiskerolla oli jalat sen verran vertyneet, että juokseminen sujui taas. Niin ne hyvät ja huonot hetket vaihtelevat matkan aikana. 

Montellinmajalle laskeuduin iloisena, sillä edessä olisi vessatauko sekä vedenottoa. Moni muukin oli iloisena purosta ottamassa vettä. Montellinmajalta Rihmakuruun oli helpompaa ja tasaisempaa, juostavaa pätkää. Siinä oli nautinnollisempaa menoa, ajatuksissa siinsi jo maali. Vaan vielä ehti tulla huono hetkikin, kun alettiin taas nousemaan. Tuntui, että nousut ei lopu ikinä, enkä ikinä pääse täältä maaliin. Järki käski lopettamaan, jalat käski lopettamaan, mutta ei auttanut. Tuntui, että kävelen hitaiten ja kaikki menee ohi. 

Sitten jostain tipahti voimia, liekkö siitä viimeisenä syödystä Lion-patukasta vai mistä. Aloin sovittelemaan juoksuaskeleen tapaisia viimeisessä nousussakin, sillä tiesin, että kohta ollaan Taivaskeronsatulalla. Voi sitä onnen hetkeä, kun näin, että lähdetään laskeutumaan kohti maalia. Loppulasku oli sorastettu, joten siinä sai vaan rullailla menemään. Tuota loppukiriä kesti rapiat kolme kilometriä. Sain ohiteltua kilpakumppaneita tuolla pätkällä. Maalissa kello pysähtyi aikaan 9.08.13, reilusti oman tavoitteeni alle. 

Mitä tämä vaatii? Sitkeyttä ja tahtoa. Niin ultrajuoksussa kuin täyden matkan triathlonissa vaaditaan kilpailupäätä, päättäväisyyttä ja sitkeyttä. Matkan aikana tulee hyviä ja huonoja hetkiä, joiden kanssa on elettävä. Tärkeintä on kuinka niihin suhtautuu. 

Pitkillä matkoilla korostuu myös etukäteistankkaus sekä kisan aikainen syöminen ja juominen. Otin ilon irti tästä ja retkieväinäni oli Tupla-patukoita, Snickersiä, Lion-patukoita, myslipatukoita sekä geeliä. Söin tarkasti 30min välein ja join sopivasti koko ajan. Juomarepussa oli vettä sekä extrana pieni lötköpullo energiajuomaa. Merisuolakiteet pelastivat, kun suolaisen kaipuu iski. 

Seuraaviin seikkailuihin! 

NUTS:n pääsiäisen virtuaalipolkukymppi

Olen päässyt viimein kunnolla etenkin polkujuoksun makuun ja kotimaastojen polut ovatkin tulleet talven ja kevään myötä tutuksi. Vaarojen maratonilla loukattu polvi vaivaa vähemmän ja sitä myöten juoksukilsat ovat lisääntyneet. Siksipä olisikin ollut mukavaa päästä testaamaan omaa menoaa kisoissa, mutta korona sekoitti koko pakan! Onneksi nykyajan älylaitteet mahdollistavat virtuaalisen kisailun, ja kun veljeni hoksautti NUTS:n järjestämästä pääsiäisen virtuaalipolkujuoksusta, olin heti juonessa mukana. 

Oman kisasuoritukseni tein lauantai-iltana auringon vähitellen laskiessa. Kisaan en kevennellyt, eli lauantaipäivä meni raksalla erinäisissä hommissa ja vielä puoli kuuden aikaan söin pizzankin. Kisan startti oli 19.14 ja lähdinkin heti pitämään sopivaa vauhtia yllä. Heti alkuun oli luvassa raastavin nousu, nousumetrejä tuohon noin kilometrin matkalle tulee noin 80. Tämän jälkeen olikin mukavaa, paikoin lumisen jäistä ja paikoin aivan sulaa polkua. Parin kilsan jälkeen oli edessä alamäkivoittoisia kilometrejä ja kisan ainoa tasainen pätkä Karhujärven rannassa. Rannalta oli tiukka nousu, jossa oli pakko laittaa kävelyksi, mutta onneksi ylämäen jälkeen tulee aina alamäkeä. Sain rallatella helpompaa ja märempää osuutta kohti Majajärven rantaa, josta suunta oli kotiin, mäkien kautta, kuinkas muuten. Päivän raksahommat alkoivat tuntumaan jaloissa, mutta koitin siitä huolimatta painaltaa menemään, olinhan kuitenkin kisassa. Näätämäen päällä tiesin, että enää on helppoa alamäkeä ja lähes tasainen lisälenkki, joten annoin jalkojen vain rullata. Viimeisten satojen metrien aikana se kostautui ja lensin rähmälleni. Onneksi kukaan ei nähnyt! Maalissa tuuletin varmana voitostani ja lähdin tallustamaan kohti kotia. Kotona odotti onneksi lämmin sauna, jossa pääsin heti palautumaan. 

Kisan jälkeen kävin tarkastelemassa muiden kisasuorituksia ja analysoin omaani. Vaikka en voittanutkaan (vähemmän yllättäen), oli hauskaa katsoa millaisissa maastoissa kilpakumppanit olivat juosseet. Olen tyytyväinen omaan suoritukseeni, Vaarojen maratonin haparoivasta menosta on harpattu huomattavasti eteenpäin ja meno on melko varmaa niin ylä- kuin alamäissä. Kisa, olkoonkin virtuaalinen sellainen, laittoi kyllä yrittämään erilailla ja eipä tuolla metsässä olekaan tullut aiemmin tehtyä kovempaa treeniä. Kiitoksia NUTS:n poppoolle! Onneksi näitä virtuaalisia kisoja on tarjolla enemmänki tälle keväälle, joten eiköhän sitä kohta olla taas lappu rinnassa metsässä. 

Himos Winter Trail 18.1.20

Himoksen talvipolkujuoksusta on jo aikaa, mutta kaikkien kiireiden (mm. uusi työpaikka ja raksaprojekti) keskellä en ole ehtinyt kirjoittaa tästä tapahtumasta. Mutta nyt on mukava palata tuohon päivään, joka ei nyt niin talvinen ollut, mitä toivottiin. Harmillisesti talvipolut tulivat uudelleen todenteolla vasta viikkoa myöhemmin, joten kisa käytiin mutaisilla ja vetisillä poluilla. Alunperin olin ilmoittautunut pisimmälle 25km matkalle, mutta Vaarojen maratonilla loukattu polvi esti syksyn ja alkutalven mittaan pidemmät treenit juosten, joten tein viikkoa ennen ratkaisun ja siirryin lyhyempään 13km matkaan. Tämä oli ainoa fiksu ratkaisu, eikä polvi ottanut itseensä kisaamisesta!

Lähdin juoksemaan fiiliksen mukaan ja se fiilis oli hyvä. Vaarojen maratoniin verrattuna olo oli luottavainen sillä olin tehnyt lajin mukaista harjoittelua paljon enemmän. Vaaroja ennen ehdin juoksemaan poluilla minimaalisen vähän, joten esimerkiksi polkujuoksutekniikka oli aivan karsea ja olematon. Nyt loikin menemään varmoin askelin ja nautin siitä, kun pääsin etenemään itselleni vauhdikkaasti. Ylämäetkin hissuttelin juosten ylös, ainoat kävelyaskeleet otin alkupuolella ylämäessä kapealla polulla. Matkan edetessä huomasin, että pystyn pitämään vauhtia yllä ja meillä oli siinä hyvää tahtia etenevä porukka. Missään vaiheessa en vilkuillut kelloa tai sykettä, menin vaan kun oli kivaa. Jossain vaiheessa porukka harveni ja lopulta huomasin taivaltavani yksinään kohti viimeistä nousua ja sitä seuranutta mukavaa alamäkirallattelua. Loppu mentiinkin mökkien lomassa olevaa tietä pitkin maaliin. Maalissa olin todella iloinen onnistuneesta juoksusta, 13km matkaan kului aikaa 1.22 ja risat. Tapahtuma oli erittäin onnistuneesti järjestetty, harmillista, että talvi ei tänä ole tullut tavalliseen tapaan, joten ne mahtavat talvipolut jäi vielä kokematta. 

Ensi kesälle ei ole kalenteriin merkattu yhtään triathlonkisaa. Rakennusprojekti vie aikaa ja energiaa, enkä ehdi panostamaan kaikkiin kolmeen lajiin tarpeeksi. Sen sijaan, kuten huomata saattaa, en ole jäänyt lepäilemään ja laiskottelemaan. Jo pitkään haaveissani on ollut juosta NUTS Hetta-Pallaksen 58km polkujuoksu ja tälle tulevalle kesälle se on merkattuna kalenteriin. Kunnioituksen sekaisin tuntein olen lähdössä nauttimaan Lapin luonnosta tuolle mahtavalle reitille!

Vuosikymmen

Haluan käydä läpi menneen vuosikymmeneen liittyneitä tapahtumia ja hetkiä. Mennyt vuosikymmen sisälsi kasvua, muutoksia ja urheilua. Olkaapa hyvät!

2010:

Mies oli puolet vuodesta intissä ja itse olin kouluavustajana. Heinäkuussa menimme kihloihin! Heinäkuun viimeisenä päivänä kyseisenä vuonna aloin juoksemaan, vaikka inhosin juoksemista. Harrastin suunnistusta, mutta ylipainoa oli reilummin, joten juokseminen oli todella tympeää. Päätin kuitenkin, että nyt on aika tehdä muutos elämäntapoihin. Olimme juuri muuttaneet Ouluun omillemme, joten oli hyvä hetki hakea elämälle uusi suunta. Aloitin kyseisenä syksynä myös opiskelemaan Oulussa.

2011:

Paino oli pudonnut kevääseen mennessä reippaasti eikä ihmiset meinanneet tunnistaa minua. En kuitenkaan itse edes tajunnut muutosta. Suunnistuskesä oli edeltäjiään mainiompi; pärjäsin, sain podiumsijoituksia ja nautin. Syksyllä juoksin myös puolimaratonin Oulussa ajalla 1.50.13, tätä pidän melkoisena saavutuksena edelleen, sillä olinhan juossut vasta vuoden verran.

2012:

Ensimmäinen blogini sai alkunsa. Suunnistuksellisesti elin mainiota kautta. Pääsin SM-sprinteissä A-finaaliin! Olin kehittynyt ja kasvanut edelleen, ulkonäkö oli muuttunut ja aloin ensi kertaa tuntemaan, että olen myös muutakin kuin urheilevan veljeni kautta tunnettu henkilö. Juoksin myös cooperin testin, enkä ole sen jälkeen juossutkaan. Tulos oli mainio 2966m, joten voitte arvata harmittaako, ettei maaginen 3000m ylittynyt. Aloin treenaamaan kohti uutta kautta tavoitteellisesti ja näin jälkikäteen katson kunnioituksella niitä juoksumääriä. Toki siinä vaiheessa ei ollutkaan muita lajeja. Vuosi päättyi leikkaukseen, kun umpilisäkkeeni oli tulehtunut.

2013:

38 päivää olin sairaslomalla treeneistä, sillä leikkauksen jälkeen sain vielä lenssut ja kaikki kaupan päälle. Olin turhautunut, mutta aloin treenaamaan uudella tarmolla. Aloitin myös tankotanssin ja ostin polkupyörän. Suunnistuksellisesti kausi oli ylämäkiä ja alamäkiä. Kesän kohokohtana oli perinteisen Jukolan viestin lisäksi MM-kilpailut Vuokatissa. Oli mahtavaa käydä katsomassa maailmanluokan menoa! Suuntasimme kesälomalle Lappiin ja sinne jäi pala sydäntäni. Syksyllä aloitin käymään salilla ja tykästyin siihen touhuun. Jouluna valmistuin ammattiini.

2014:

Vuoteen sisältyi niin paljon tunteita, ettei tosikaan. Vuoteen mahtui lähipiirissä hautajaiset, valmistujaiset, ristiäiset, kihlajaiset sekä omat häät. Suunnistus roikkui mukana, mutta näin jälkeenpäin tarkasteltuna huomaan kuinka pitkään olin mennyt veitsen terällä. Toukokuussa juoksin Oulussa puolikkaan ajassa 1.46.16. Elokuussa menimme naimisiin ja lämmöllä muistelen juhliamme. Viihdyimme myös Lapissa rakennellen mökkiä. Lopulta tuli myös aika hellittää urheilussa; olin ajanut itseni alipalautumistilaan ja olin loppu. Aloin tarkastelemaan urheilua eri kantilta.

2015:

Urheilu muutti muotoaan elämässäni. Pidin kovasti pyöräilystä, jota oli tullut harrasteltua. Saimme kutsun Ii-ironmaniin, josta intautuneena menin uimakouluun. Toukokuussa 2015 osallistuin Ii-Ironmaniin ja annon lajille pikkusormen. Syksyllä osallistuin ensimmäiseen oikeaan triathlonkilpailuun eli Virpiniemi-triathloniin! Syksyllä aloitin myös TriBasen valmennustiimissä ja asetin itselleni tavotteita tulevaan kesään. Löysin taas urheilun innon!

2016:

Veljeni osallistui veteraanien hiihdon maailmanmestaruuskisoihin Vuokatissa ja sain toimia huoltajana. Helmikuussa muutimme töiden perässä Jyväskylään, joten vaihdoin triathlon- ja suunnistusseuraa. Treenasin uusissa maastoissa innoissani ja koin mäkien tuoman riemun ja ärsytyksen.  Jukolan viesti oli mainio kokemus, mutta ei huonommaksi jääneet Finntriathlonin Vierumäen tai Joroisten kisaviikonloputkaan. Heinäkuussa kävimme tehokkaan kesälomaviikon Lapissa. Syksyn päälle olin vähän väsähtänyt, mutta lepäilyn jälkeen osallistuin kuitenkin Jyväskylässä puolimaratonille ja tuloksena oli 1.37.49.

2017:

Talvi meni treenaillessa kaikkia lajeja sopivassa suhteessa ja hiihtelinkin aina välillä. Kevättä kohti mentiin mainiolla kunnon nousulla ja tiesin olevani ihan hyvässä kunnossa. Joroisten puolimatkalta tuloksena olikin ikäsarjani pronssisija, Turusta nappasin kultaa! Kisojen sujuessa niin mukavasti asetin seuraavalle kesälle tavoitteeni; Tallinnan täyden matkan kisa. Syksyn myötä lähdettiin siis treenaamaan hivenen eri metodeilla kohti seuraavaa kesää.

2018:

Kesään mahtui kisat supersprintistä täyteen matkaan ja menestystä tuli! Tuloksena matkoittain lyhimmästä pisimpään: kultaa, kultaa, kultaa, vitossija ja nelossija. Täyden matkan kisa oli mainio kruunu kauteen, nautin kisaamisesta ja etenkin juoksuosuudella mulla oli mukavaa! Kisojen jälkeen laskeuduimme Lapin maailmaan rentoutumaan. Syyskuussa makasinkin sitten sairaalassa ja olin kuukauden sairaslomalla, kun iski paha tulehdus kroppaan. Seuraavaan kauteen lähdettiinkin sitten pidemmän loman kautta rakentamaan kuntoa.

2019:

Kuntoa oli rakennettu pikku hiljaa. Olin päättänyt kisata yleisessä sarjassa tulevana kesänä, joten treenit olivat erilaisia. Olin kevätpuolen henkisesti todella väsynyt muista kuin treenillisistä syistä. Kisakausi meni vaihdellen ja menosta puuttui se tietty meininki. Tahkon puolimatka päätti kisakauden, onneksi se oli suhteellisen onnistunut ja nautinnollinen kisa. Tämän jälkeen hyppäsin vapaalle ja heitin kaikki velvollisuudet pois. Lapin lomalla nautin maastopyöräilystä ja polkujuoksusta. Syksyllä hyppäsin pois myös valmennustiimistä haikein mielin. Osallistuin Vaarojen maratonille 43km matkalle ja nautin siitä erilaisesta retkeilymielellä edetystä matkasta. Aloin haaveilemaan tulevasta.

2020:

Rakennamme kodin. Ota seurantaan Instagramista @vanhantilalle sekä blogista https://vanhantilalle.blogspot.com/ niin tiedät mitä ja miksi! Aion urheilla hyvällä mielellä, treenata sen verran kuin huvittaa ja ylittää itseni. Katsotaan sitten myöhemmin mistä kisoista sitä itsensä sitten löytääkään. 

Erilainen vuosi

Kovaa kyytiä mennään kohti joulukuuta ja moni tuttu päivitteleekin ensi kesän kisakalenteriaan. Itselleni oli jo Tahkon kisan jälkeen yksi asia selvä ensi kesästä: tavoitteellisesti en treenaa yhteenkään triathlonkisaan. Ensi kesänä meillä on edessä taloprojekti, joten säästän itseni siltä stressiltä, minkä töissäkäynti, taloprojekti sekä treenaaminen yhdessä aiheuttaisivat. Tästä päätöksestäni johtuen syksyni on ollut erilainen. Pidän taukoa valmennuksesta ja treenaan nyt oman mieleni mukaan. Huomasin kisakauden jälkeen, että olin aika väsynyt tiukkoihin treeni- ja kisarupeamiin. Elämääni oli jo pitkään rytmittänyt erilaiset pyörätreenit, aamu-uinnit sekä asfalttijuoksut. Kun palasin kesälomaltani, heitin tuon tiukan moodin pois päältä ja päätin tehdä sitä mitä pääni halusi.

Vaarojen maraton oli itselleni yksi iso seikkailu luonnossa sekä pääni sisällä. Metsässä edetessäni en kuunnellut musiikkia tai jutellut ihmisten kanssa. Olin vain omien ajatusteni kanssa. Vaikka olin suoriutunut täyden matkan triathlonista, koin tämän retken erilaisena haasteena. Metsässä oli märkää, lumista, liukasta, kaunista, kylmää, lämmintä, hauskaa, kivuliasta, rentouttavaa, haastavaa, helppoa.. paljon erilaisia tunnetiloja. Yhtä kaikki, matkalla ajattelin, että ei enää ikinä, mutta maalissa fiilis oli niin uskomaton, että aloin kallistumaan, että jos kuitenkin vielä. Tarkoituksena on tulevana vuotena osallistua polkujuoksuihin, mutta ei kisamielellä vaan retkeilymielellä.

Tuolla Vaarojen maratonin matkalla toki koin vastoinkäymisiäkin. Matkalla polveni yliojentui taaksepäin alamäen teknisemmällä pätkällä. Sisukkaasti (ja ehkä vähän tyhmästi) päätin edetä maaliin asti, sillä buranalla kipu väistyi osaksi matkaa. Myöskin kantapääni kipeytyi siellä. Näitä vaivoja olen nyt parannellut n. 1.5kk salitreenin, työmatkapyöräilyn ja sauvakävelyjuoksun avulla. Tällä viikollla sain juostua yhtäkyytiä 5.5km ilman kipua! Kyllä tuntui hyvältä.

No, miltä se ensi vuosi sitten urheilun näkökulmasta näyttää? Erilaiselta. Ajattelin ensi alkuun, että mua harmittaa hirveästi, etten pääse treenaamaan kohti jotain kisoja. Tähän mennessä ei ole harmittanut. Olen nauttinut siitä, kun olen päässyt tekemään asioita oman mieleni mukaan asioita. Urheilun lisäksi olen nauttinut siitä vapaudesta, mitä ilman tavoitetta treenaaminen on suonut. Tavoitteellinen urheilu on mahtavaa, mutta tekee kyllä hyvää vähän relata välillä.

<3

Vaarojen maraton 5.10.19

Blogi on elänyt hiljaisuudessa, mutta nyt koitan aktivoitua. Triathlonkausi päättyi Tahkon puolimatkalle ihan mukavaan kisaan ja sen jälkeen fiilis oli hyvä, mutta väsynyt. Onneksi pääsin kesälomalle lepäämään ja viettämään ylimenokautta Lapin tunturimaisemiin. Nautin täysin siemauksin Lapin sielunmaisemista ja puolessa välissä lomaa havahduin sellaiseen tosiasiaan, että olin ilmottautunut Kolille Vaarojen maratonin 43km matkalle. Hokasin, että on ehkä syytä palautella mieleen poluilla juoksemista. Siitä alkoi intensiivisempi juoksujakso, jossa keskityin nauttimaan poluilla menossa ja yritin päästä sinuiksi tekniikan kanssa. 

Kolille lähdin suhteellisen luottavaisin mielin, enkä ottanut paineita mistään. Kolin reissun aikana sain kokea millaista on polkujuoksun yhteisöllisyys; sain kyydin Kolille Jyväskylän polkujuoksijoiden kautta ja mökin, jossa yövyin, oli vuokrannut veljeni Mikkelin polkujuoksijoiden kanssa. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja sain kuulla mainioita vinkkejä ja kokemuksia. 

Kolilla lauantaiaamu valkeni lumisena ja viime hetkelle asti pähkäilin juoksenko nastoilla vaiko maastolenkkareilla. Kisakeskuksessa lämmitellessä tein päätöksen juosta Salomonin maastolenkkareilla, niillä joilla olin juossut koko menneen 1.5kk. Juoksureppuun olin pakannut hyvät eväät, sillä halusin ensimmäisestä pidemmästä polkujuoksustani ennen kaikkea positiivisen kokemuksen. En laittanut myöskään musiikkia soimaan, sillä halusin kokea tämän päivän kokonaisvaltaisesti. Yhdeksältä starttasivat ne kovat menijät ja itse starttasin seuraavassa aallossa. Alkumatka olikin mukavan letkeää menoa ja helppokulkuista maastoa. Mielessä pyöri veljeni sanat, että silloin kannattaa juosta kun pystyy. Numerolapusta pystyi lunttaamaan, että melko alussa edessä olisi Mäkrän päälle kapuaminen. Huomasin eteneväni mukavassa porukassa, jossa kävely ja juoksu vuorottelivat sopivasti. Mäkrän päälle nouseminen oli mahtavaa ja pakkohan sitä oli myös maisemia ihailla siellä korkealla. No alaspäin olikin sitten haasteellisempaa kulkea, sillä ei vaan riittänyt tekniikka (vielä). 

Nautiskelin kauniista maisemista, söin tasaisin väliajoin ja yritin muistaa juodakkin. Ekat kymmenen kilsaa meni ihan näppärästi ja lopulta tuntuikin, että olin hujauksessa Kiviniemessä vedenylityksessä. Hetken arpomisen jälkeen valitsin vetolautan, joka osottautui nopeammaksi vaihtoehdoksi. Kiviniemen huollossa en pitänyt kiirettä ja lähdin iloisena jatkamaan matkaani. Kiviniemestä noustiin Kolinvaaralle, jonka alamäki oli jyrkkä ja tekninen. Hyppäsin pienen dropin alaspäin ja samalla oikea polveni yliojentui taaksepäin. Valtava kipua valtasi mieleni ja kyyneleet kihosivat silmiini. Etenin hitaasti alaspäin ja mietin, että hitto tännekö tämä nyt jää. Tunnustelin varovaisesti polveani juoksuaskelin tasamaalla ja totesin, että ei ainakaan vielä. Nappasin buranan nassuun ja lähdin kohti the juttua eli Ryläystä. Olin kuullut siitä paljon, ja pelon sekaisin tuntein lähdin sitä päin. Etenin sopivissa kohdin juoksua muistuttavaa vauhtia ja toisissa kävelin suosiolla. Matkalla sain seuraa muista samaa tahtia etenevistä juoksijoista. Yhtäkkiä edessä oli kyltti, jossa luki Ryläys. Minut valtasi pettymys; tässäkö se nyt sitten oli. Olin odottanut jotain karmaisevaa ja hirvittävää, mutta ei se sitten ollutkaan niin kauhea. 

Jos ylämäki oli tuntunut jopa mukavalta, niin samaa ei voinut sanoa alamäestä. Sipsuttelin varovaisesti alaspäin, sillä en luottanut jalkoihini siinä kohdin. Aina välillä tunsin pientä vihlaisua polvessani, mutta en pahempaa. Kilometrit 20-30 olivat hitaita ja välillä tuntui, ettei täältä päästä ikinä pois. Kuitenkin Peiponpellon huoltoa kohti mennessä iski jokin flowtila päälle ja meno maistuikin mukavalle. Tuntui, että suorastaan lensin (eli etenin ehkä 8min/km vauhti :D ) ja oli oikein mukavaa. Peiponpellon huollosta lähdin hyvillä fiiliksillä nousemaan mäkeä ylöspäin. Tämän nimettömän mäen jälkeen alkoi mukava alamäkirallattelu helppoa baanaa pitkin. Vaan meikäläinen eteni itku kurkussa, sillä polveen sattui ihan tajuttomasti. Joka ikinen askel alamäkeen oli tuskaa ja saattoihan siinä jo pari kyyneltäkin vierähtää. Tiesin, että edessä olisi enää onneksi yksi alamäki tämän jälkeen, joten sisuunnuin ja etenin vaan. Olin iloinen kun päästiin taas kipuamaan ylöspäin kohti Pieni-Kolia. Siellä ohitinkin yhden miehen, joka tuumasi, että ylöspäin meneminen on tuskaa, itse tuumasin, että alamäet on kauheita. Loppumatkalla vuorottelimmekin ohituksia sen mukaan kumman helppoa oli. 

Etenin viimeistä alamäkeä hitaasti, mutta varmasti. Tiesin, että tämähän tullaan vetämään läpi kunnialla. Lopulta olin päässyt laskeutumaan satamaan ja enää edessä olisi pienen pieni lopputunkkaus; noin 2.5km ja n. 200 nousumetriä. Tunkkasin ylämäkeen ja mietin saavuttaisinko sen miehen vielä. Lopulta bongasin hänet edestäni ja päätin ohittaa hänet vielä, vaikka se epätoivoiselta tuntuikin. Juuri ennen lopun rutistuksia pääsinkin hänen ohitseen ja lähdin kipuamaan kohti maalia. Jostain sain kaivettua vielä voimia ja "juoksin" viimeiset 200m. Olin maalissa! Olin taivaltanut juuri 43km reilussa 7 tunnissa polkujuoksussa, jonka tiesin reitiltään yhdeksi Suomen haastavimmista. Tunne oli uskomaton, samanmoisen fiiliksen koin Tallinnan täyden matkan jälkeen. Minä pystyin siihen. Minä kykenin selvittämään Vaarojen maratonin, vaikka koin matkalla vastoinkäymisiä polven kipuilun vuoksi. Matkalla mietin, että ei enää ikinä tämmöistä. Maalissa aloin miettimään, mikä olisikaan seuraava haasteeni. :) 

Vedenjakaja reitistö

Mielessämme on jo pidempään ollut, että pitäisi lähteä ajamaan Pieksämäen Vedenjakaja reitistölle maastopyörillä. Viime kesänä ohjelmassa oli liikaa kisoja, joten se lähteminen vain jäi. Nyt meillä oli vapaa viikonloppu, joten suuntasimme lauantaina iltapäivällä auton nokan kohti Pieksämäkeä. Reittikartalta oli vähän katseltu sopivaa leiripaikkaa, mutta lopullinen paikka päätettiin vasta paikan päällä. Pystytimme telttamme Kukkarojärven lossin ja itärannan laavun puoliväliin.

Vaihdoimme ajokamppeet päällemme ja suuntasimme lossilla Kukkarojärven yli kohti Jänisvuoren ja Tahinlammen kierrosta. Maisemat olivat hienot, polku mainiota ja kelikin hölli. Tahinlammen kierrosta ei voi suositella kaikille, sillä reitti sisälsi paljon pitkospuita, jotka olivat suhteellisen kapeita ja korkeita. Toisaalta, nämä molemmat kierrokset olivatkin merkattu jalankulkuun sopiviksi, ei mtb-reitiksi, joten mitäpä läksimme sinne. Takaisin tullessamme poikkesimme merkityltä reitiltä mukavan näköiselle polulle. Yht'äkkiä polku päättyikin, mutta pienen metsätaluttelukierroksen jälkeen löysimme takaisin polun jatkolle tiheän metsän toisella puolella. Matkalla oli muuten maukkaita mustikoita. Päätimme lossiylityksen jälkeen käydä ajamassa vielä Kukkarojärven kierroksen ennen iltapalaa.

Yöllä nukutti kyllä hyvin, eikä kylmyyskään vaivannut. On se kesäyö vaan erilainen näillä korkeuksilla kuin Lapissa. Herätessämme kello oli jo melkein kymmenen, mutta mihinkäs meillä kiire olisi ollut. Teimme (lue:minä katsoin) aamupalalounaan ja nautimme sen kiireettä suunnitellen päivän ajoja sekä kesälomareissuamme, joka odottaa elokuulla. Puolen päivän kieppeillä pakkasimme leirin ja vaihdoimme ajokamppeet päällemme.

Ensimmäisenä suuntasimme MTB Tuopun reitille. Reitille kulki siirtymäreitti metsäautotietä pitkin. Tämän jälkeen päästiin nauttimaan mainioista poluista Tuopun kierroksella. Näin jyväskyläläismaastoissa ajaneena polut tuntuivat paikoin helpoille ja ennen kaikkea mukavan ajettaville. Jatkoimme kierroksen jälkeen matkaamme kohti Kypäräkankaan kierrosta. Tämä reitti oli ehkä vähän vähemmän ajettu, ainakin paikoin polku oli heinän peitossa. Mutta olipa vaan kiva kierros tämäkin. Parissa kohdassa olimme vähän epävarmoja reitistä, joten tarkastelimme karttaa puhelimella. Ajelimme kohti Nikkarilaa ajatuksena pitää evästauko sekä siirtyä 23 tien toiselle puolelle Partaharjun ja Ukonkankaan reiteille.

Evästyksen jälkeen jaksoi taas jatkaa matkaa. Siirryimme toiselle puolelle ja kohti Ukonkankaan reittiä. Tämäkin oli oikein mukava kierros helpohkoa polkua pitkin. Välillä ajoimme vauhdikkaammin, välillä nautiskelimme. Viimeiseksi kierrokseksi meille jäi Partaharjun mtb reitti. Tällä reitillä oli jo paikoin teknisempää ja jalat olivat aika väsyneet. Lisäksi yksi kyltti oli väärään suuntaan ja ajoimme menemään kuvitellen tulevamme Nikkarilaan. Lopulta olimmekin kiertäneet kierroksen ympäri ja olimme uudelleen saman kyltin äärellä. Siinä kohdin tajusimme, että sen olisi pitänyt osoittaa sinne, mistä alun alkaen olimme tulleet. Tällä reitillä satoi paikoin enemmänkin, joten oli sopiva hetki suunnata autolle. 

Retki Pieksämäelle oli oikein onnistunut! Voimme lämpimästi suositella Vedenjakajan reitistöä niin maastopyöräilijöille, retkeilijöille kuin polkujuoksijoille. Reitistöltä löytyy vaihtoehtoja eri tasoisille kulkijoille, sillä sen varressa on monia parkkipaikkoja, joilta voi lähteä retkeilemään. Nikkarilan puolella meidän reitillemme osui useita taukopaikkoja laavuineen ja huusseineen. Partaharjun puolella niitä ei ollut niin tiuhaan, mutta emme toki menneet samaa uraa kuin kävelijät menevät. Puita näytti olevan varastoissa jonkin verran, mutta ei varmaan ole pahitteeksi, jos autossa on omia. Maastopyöräreitit olivat vaihtelevan tasoisia, mutta mielestäni pääosin reitit olivat helppokulkuisia ja vastasivat reittikuvauksia. Teknisempääkin pätkää sekä korkeuseroja toki matkan varrelle mahtui jonkin verran. Nyt mielessä pyöriikin, että minne sitä suuntaisi seuraavaksi retkelle?